Ammatti, jossa ei koskaan tule valmiiksi

Opin jokaisesta tapahtumasta ison nipun aivan uusia asioita. En ollut aiemmin tiennyt tuota lakiseikkaa tai tullut ajatelleeksi tätä sääilmiön välillistä vaikutusta, mutta nytpä tiedän. Silti, vaikka näitä oppeja on kertynyt vuosien varrella jo ehkä keskikokoisen pihavaraston verran, lähden taas seuraaviin projekteihin tilanteesta, jossa huomaan tuntevani, että en kyllä tiedä tästä asiasta hölkäsen pöläystä. En tiedä miten tämä aloitetaan, en tiedä mitä pitäisi huomioida, en tiedä miten homma tehtäisi parhaalla mahdollisella tavalla, en tiedä mitä käytännön järjestelyitä on hoidettava tai miten ihmeessä ne sitten hoidetaan. En edes tiedä keneltä kysyä. Ja se tunne, jonka nämä ajatukset minussa herättävät? Jes, mahtavaa, en malta odottaa!

Jos minä nimittäin tietäisin tasan mitä tehdä ja miten ne tehdä, se tarkoittaisi, että olisin lakannut oppimasta. Silloin antaisin itselleni luvan toistaa vain samaa, jo läpikäytyä kaavaa. Olisin aloittamassa tekemään jotain, jota varten en olisi avartanut mieltäni uusille ideoille ja mahdollisuuksille. En enää hakisi parempaa tapaa tehdä ja parempaa lopputulemaa, en enää vaatisi itseltäni parempaa ammattitaitoa. Paremman lopputuloksen saavuttaminen edellyttää aina, että tehdään jotain eri tavalla kuin viimeksi. Se edellyttää, että jotain on opittava, jotain on kehitettävä. Ja ensimmäisenä tarkastelun kohteena siinä olen minä itse ja minun ammattitaitoni, jotta minä osaan kasvaa taas hiukan paremmaksi huomatakseni projektin läpiviemisessä mahdollisuuksia, joita en ennen huomannut. Minun on kyettävä haastamaan omat ajatusmallini ja osaamiseni joka kerta. 

Minulla jatkuva uuden edessä oleminen johtuu varmaan pitkälti siitä, että olen ollut järjestämässä niin monenlaisia tapahtumia niin eri vuodenaikoina, erilaisilla alueilla ja täysin erityyppisillä ohjelmistoilla ja osallistujaprofiililla. Erityisesti on varmasti vaikuttanut se, että valtaosa järjestämistäni tapahtumista ovat olleet ulkoilmatapahtumia, joka tuo mukaan sen kuuluisan elementin, jota emme voi suunnitella ja järjestää etukäteen: sään. Aurinkoa vai rankkasateita? Tulevatko ihmiset jos sataa? Entä lumisade? Loska? Liukkaus ja jäätyminen? Tekniikan toimiminen paahtavissa helteissä tai ennätyspakkasilla? Veden jäätyminen tai jään sulaminen? Henkilöstön ja yleisön jaksaminen läkähdyttävässä helteessä tai tarkeneminen pakkasissa, kuivana pysyminen sateella? Juomien riittävyys? Samalla ulkotiloissa toimiminen tuo mukanaan muutamia muita elementtejä, joita ei olisi kuvioissa, jos järjestäisin pääsääntöisesti sisätapahtumia. Ulkoalueilla on sään asettamien haasteiden lisäksi aina alue- ja tilannekohtainen säätäminen muun muassa sähköjen saannin, internetin, valaistuksen, viranomaislupien, turvallisuuden ja kaupunkilaisten normaaliarjen sujuvuuden takaamisessa.

Nämä kaikki varmaan ovatkin syy sille, miksi minä olen painottunut tuottamaan juuri ulkotapahtumia. Nämä haasteet kun pitävät huolen siitä, että en pääse koskaan huonossa mielessä rutinoitumaan tai tylsistymään, eivätkä työpäiväni tai työvuoteni varmasti ikinä päädy toistamaan itseään. Kun en tyydy toistamaan jo tehtyä, tarjoaa jokainen uusi tuotanto minulle hopeatarjottimella jälleen uuden oppikurssin tapahtumien tuottamisessa. Sitä myöten myös minä pääsen jokaisen uuden tuotannon myötä tarjoamaan päivitetyn version itsestäni tuottajana. Joten, kuten sanoin: jes, mahtavaa, en malta odottaa!